Oldtimer historiikki

Oldtimer Finland Ry lyhyt historiikki

Ajatus Oldtimer Finland Ry.n perustamisesta on syntynyt VGC-rallyjen yhteydessä.  Meiltä Suomesta on osallistunut ilmailun harrastajia VGC-rallyihin 2000-luvun alkupuolelta alkaen. Suomalaisia on osallistunut ainakin seuraaviin VGC-rallyihin:

  • • vuonna 2000 Tibenhamissa, Britanniassa
  • • vuonna 2001 Zbraslavicessa, Tsekissä
  • • vuonna 2002 Achmerissa, Saksassa
  • • vuonna 2003 Jämijärvellä, Suomessa
  • • vuonna 2004 Gliwicessä , Puolassa
  • • vuonna 2005 Eggersdorfissa, Saksassa
  • • vuonna 2006 Angoulemessä, Ranskassa
  • • vuonna 2007 Nitrassa, Slovakiassa
  • • vuonna 2008 Welsissä, Itävallassa
  • • vuonna 2009 Achmerissa , Saksassa
  • • vuonna 2010 Tibenhamissa, Britanniassa
  • • vuonna 2011 Spitzenbergissä, Itävallassa
  • • vuonna 2012 Pociunaissa, Liettuassa
  • • vuonna 2013 Lashamissa, Britanniassa
  • • vuonna 2014 Arnborgissa, Tanskassa
  • • vuonna 2015 Arnhemissä, Hollannissa
  • • vuonna 2016 Räyskälässä, Suomessa
  • • vuonna 2017 Dunaujvaros’issa,  Unkarissa

Tietääkseni ensimmäisen kerran suomalaisia on käynyt Tibenhamin VGC-rallyssä vuonna 2000. Siellä  oli tuolloin ainakin Esa Haakana, Taisto Saarinen, ”Rappari”  K-P Järvinen poikineen, sekä Jussi Huuskonen.  Miehet ostivat tuota rallyä varten oman puukoneenkin- Schleicher K-2.n. Tuo kakonen merkittiin Padasjoen lentokerhon nimissä rekisteriin ja nykyään se on Kimmo Tihulan ja Roni Keiturin omistuksessa. Kimmo ja Roni tekevät siitä vielä lentävän koneen. Kyseistä kakkosta suunniteltiin aikanaan ostaa myös meidän kerhollemme, mutta kone havaittiin niin isoa kunnostusta vaativaksi, että ajatuksesta luovuttiin. 

Miehillä oli mukana leirivarusteissaan  Tibenhamissa  telttasauna, joka pystytettiin kentän konehallien väliin. Kentältä ja lähimetsiköstä miehet etsivät puita saunan lämmitykseen ja kyllä siinä tarinan mukaan saunottiinkin lähes päivittäin. Useimmissa tuon jälkeisissä rallyissä ulkomaiset ovat kyselleet, onko sauna nyt mukana. Tuon ensimmäisen rallyn jälkeen sitä ei ole raahailtu mukana.

Itse olin ensimmäisen kerran mukana VGC-rallyssä Gliwicessä vuonna 2004. Tuo rally oli kokonaisuutena erittäin hyvin järjestetty ja siellä ihastuin rallyn ilmapiiriin. Pilotteja siellä oli runsas 100 henkilöä ja upeita vanhoja koneita reilu 50. Kun mukaan lasketaan pilottien puolisot ja muut kumppanit, oli paikalla runsas 300 henkilöä.  Meitä suomalaisia oli tuossa rallyssä alun toistakymmentä. Koneena meillä oli Kouvolan Seudun Ilmailuyhdistykseltä  lainattu kaksipaikkainen K-7. Lisäksi mukana oli toinenkin suomalainen kone- Jukka Pikkusaaren upeasti kunnostama Spaz.

Suomalaisia on osallistunut vuodesta 2000 lähtien milloin isommalla milloin pienemmällä joukkueella jokaiseen VGC-rallyyn. Aika tyypillinen joukkueemme vahvuus on ollut  noin kymmenen osallistujaa. Suurimmalla joukkueella olimme vuonna 2012 Pociunaissa, Liettuassa. Tuolloin meitä oli paikalla kaikkiaan yli 20 henkilöä. Kaikki eivät olleet paikalla koko rallyn aikaa, mutta kyllä meitä ”kokoaikaisiakin” oli paikalla toista kymmentä.

Kokonaisuutena me suomalaiset lienemme olleet maamme kokoon suhteutettuna isoin VGC- rallymaa. Lukumääräisesti  suurimpana joukkueena rallyissä esiintyy vuodesta toiseen saksalaiset, joiden tyypillinen kävijämäärä on noin 40. Toisena ovat britit, joita rallyissä on yleensä noin 30.  

Tyypilliset VGC-rallyjen kävijät ovat eri puolilta Eurooppaa. On siellä vuosien varrella kuitenkin ollut jokusia kävijöitä myös Euroopan ulkopuolelta; esim. Australiasta, Japanista, Kanadasta, Etelä-Koreasta ja USA.sta. Euroopan maista poissa ovat olleet Balkanin maat, sekä naapurimme Venäjä. 

VGC (The Vintage Glider Club)  on kenties maailman suurin purjelentoyhdistys. Se  perustettiin Englannissa  70-luvun alussa  ja sen toiminta-ajatuksena on vanhojen purjelentokoneiden ylläpito ja niillä lentäminen.  Yksi perustajajäsenistä oli  VGC.n ensimmäinen presidentti Cris Wills, joka itse  oli innokas vanhojen puukoneiden entisöijä ja harrastaja. Cris Willsin aloitteesta ja myötävaikutukselle ryhdyttiin järjestämään VGC-rallyjä eri puolilla Eurooppaa. Ensimmäinen VGC-rally järjestettiin vuonna 1973.  Perustamisestaan lähtien VGC on ollut Eurooppalainen yhdistys, vaikka sen alkujuuret ja hallinto ovatkin Englannissa. Enemmän tietoa VGC.stä löytyy täältä: https://www.vintagegliderclub.org/.  Nuo sivut ovat valitettavasti englanninkieliset, eivätkä avautune tuota kieltä taitamattomalle.

VGC.lle on perustettu moniin eri Euroopan maihin kansallisia sisaryhdistyksiä.  Meidän suomalaisten VGC-rallykävijöiden mielessä  oli alusta alkaen perustaa sisaryhdistys meillekin. Pian ensimmäisen suomalaisten VGC-rallyn jälkeen toimi  tällä asialla muutaman henkilön joukko jonka työnimenä oli  ”Oldies and Goldies”. Kyseinen joukko ei ollut rekisteröity yhdistys ja miehet kokoontuivat  2000-luvun alussa tarpeen tullen varsin epävirallisesti.

Kun suomalaisten kiinnostus VGC-rallya kohtaan alkoi kasvaa, otettiin uudelleen esille kysymys: josko perustetaan Suomeen ”sisaryhdistys” VGC:lle. Vuonna 2007 Nitrassa Taisto Saarinen, Pekka Hänninen ja muut siellä mukana olleet suomalaiset olivat keskustelleet asiasta jo niin konkreettisesti meidän yhdistykselle valittiin jo ”puheenjohtaja”. Sana puheenjohtaja on edellä lainausmerkeissä siksi, ettei puheenjohtajaa oikein voi valita yhdistykselle, jota ei ole olemassa.  Tuo ”puheenjohtaja” kuitenkin valittiin kaljalasin ääressä. Toimeen houkuteltiin Pekka Hänninen.

Nitrasssa oli pohdittu jo yhdistyksen nimeäkin ja siksi ehdotettiin Oldtimer Finland Ry.tä.

Koska asiaa oli pohdittu jo aika pitkälle ja yhdistyksen perustamiselle näytti olevan aito halu, kokoonnuimme me muutama kouvolalainen Pekka Hännisen johdolla  Valkealan ABC.lle päättämään perustamiskokouksen koolle kutsumisesta. Pekka oli jo ennen tuota ABC-istuntoa laatinut sääntöehdotuksen perustettavalle yhdistykselle.

Yhdistyksen perustamiskokous pidettiin 22.09.2007 Selänpään lentokentällä  KILYn kahviossa. Mukana kokouksessa olivat: Pekka Hänninen, Juhani Huuskonen, Jouni Henttu, Kimmo Tihula, Esko Heikkinen, Taisto Saarinen, Göran Bruun, Pentti Nurminen, Jari Savolainen, Jyrki Viitasaari, Esa Karhu ja Markku Heikkinen. 

Perustamiskokouksen puheenjohtajaksi valittiin Pekka Hänninen ja sihteeriksi Esko Heikkinen, sekä pöytäkirjan tarkastajiksi Juhani Huuskonen ja Jouni Henttu. Kokouksessa päätettiin perustaa Oldtimer Finland ry- niminen yhdistys ja hyväksyttiin sen säännöiksi Pekka Hännisen laatima sääntöluonnos pienin tarkistuksin.

Perustettavan yhdistyksen puheenjohtajaksi valittiin Pekka Hänninen, sihteeri/ rahastonhoitajaksi ja hallituksen jäseneksi Esko Heikkinen. sekä muiksi hallituksen jäseniksi Göran Bruun ja Juhani Huuskonen. Lisäksi päätettiin yhdistyksen jäsenmaksusta ja pankkitilin avaamisesta  ja jätettiin Esko Heikkisen tehtäväksi ilmoittaa perustettu yhdistys yhdistysrekisteriin.

Sääntöjensä mukaisesti yhdistyksen tarkoituksena on edistää ja vaalia  vanhojen purjekoneiden ylläpitoa ja  säilyttämistä Suomessa, sekä niillä suoritettavaa ilmailutoimintaa.

Alkuperäinen ajatuksemme ei ollut hankkia yhdistykselle omaa konetta. Lähtökohtana oli vain luoda yhteyskanava vintage-koneiden suomalaisille omistajille, sekä toimia avustavana organisaationa VGC- rallyistä kiinnostuneiden harrastajien keskuudessa. Tavoitteena oli myös avustusten hankkiminen rallytoimintaa varten. Yhden rallyn matkoihin ja leirivarusteiden hankkimiseen saimmekin avustuksen SIL.n tukisäätiöltä. Tuolla avustuksella hankimme kerhollemme oleskelukatoksen, grillin, kaasupullon sekä telttatuoleja. Toisenkin avustuksen saimme  SIL.n tukisäätiöltä kesällä 2016 Räyskälässä järjestetyn VGC-rallyn yleisjärjestelyihin.

Tiesimme toki, että VGC-rallyihin osallistuminen on paljon mielekkäämpää, jos käytettävissä on suomalainen  vintage-kone.

Ensimmäinen yhdistyksemme organisoima VGC-rallymatka tehtiin vuonne 2004 Gliwiceen Puolassa. Tuota matkaa varten lainasimme Kouvolan Seudun Ilmailuyhdistykseltä (Kily) juuri kunnostetun puukoneen Schleicher Ka-7 ,  OH-296. Tästä matkasta kerroinkin hieman tuolla tarinani alkumetreillä.

Oman koneen hankinnasta keskustelimme kyllä joskus enempikin epävirallisesti. Koska koneen hankkimiseen olisi tarvittu varoja, joita kerholla tuolloin ei ollut, jäi asia sillensä. Kerhomme tulot muodostuivat pääosin vuotuisista jäsenmaksuista. Kun jäsenmaksumme on alusta lähtien ollut 10 euroa/ vuosi, kerholle kertynyt liiemmälti ”kasorahoja”. Katsoimme, että kun/jos saisimme joskus kerättyä varallisuutta oman koneen hankintaan, pitäisi tuon koneen olla kaksipaikkainen, koska useilla iäkkäillä  jäsenistämme ei ole lupakirjat voimassa ja kaksipakkaisessa  olisi mahdollista olla kyytiläisenä.

Kesällä 2010 oman koneen hankinta kuitenkin konkretisoitui siten, että tuolloinen kerhomme jäsen Jukka Pikkusaari päätti lopettaa purjelentotoiminnan ja tarjosi kunnostamaansa PIK-5c konetta kerholle. Jukka oli ostanut PIK.n jokusia vuosia aiemmin ja kunnostanut sen todella hyvään kuntoon. Kone oli aikanaan rakennettu Kokkolan ilmailukerhossa ja sillä ole lennetty vain 300 tuntia. Jukka määritteli koneensa hinnaksi 4000,00 euroa.

Nyt meillä alkoi kova mietintä koneen ostamisesta ja ennen kaikkea sen rahoittamisesta. Koneen lisäksihän tarvitsimme radion, sekä perävaunun ja kerhon kassassa oli rahaa ainoastaan noin 1000,00 euroa. Pelastusvarjo onneksi sisältyi koneen hintaan. Koneen ostamista puolsi se, että tämä kone on kaikin puolin suomalainen; suomessa suunniteltu ja rakennettu. Koska kone on aika harvinainen, olisi sillä ehkä ollut kysyntää myös Suomen rajojen ulkopuolella. Koneen kunnosta, harvinaisuudesta ja suomalaisuudesta johtuen päätimme tehdä konekaupat. Sovimme, että maksamme Jukalla käsirahana  heti 1000,00 euroa ja loppuosan sovimme maksavamme vuoden 2011 huhtikuun loppuun mennessä.

No, nyt meillä oli siis kone, mutta ei rahaa sen maksamiseen. Niinpä alkoi ankara rahan etsiminen ja ansaitseminen.  Juuri noihin aikoihin Selänpää-säätiö oli päättänyt itsensä lakkauttamisesta ja sen pääoma piti säätiön sääntöjen mukaisesti käyttää ilmailutarkoituksiin.  Kyseisen säätiön peruspääoman oli 60-70 luvuilla sijoittanut Kouvolan Ilmailuyhdistys  ry (KILY). KILY oli saanut rahaa myytyään Kouvolan keskustassa sijaitsevan osakehuoneistonsa, jota käytettiin bingohallina.  Myyntitarve KILYlle tuli sen saamasta veromätkystä. Myytyään huoneiston ja maksettuaan verot  KILYlle jäi vielä  rahaa säätiöitäväksi. Koska tiesimme ko. säätiöllä olevan rahaa, teimme sille hakemuksen 3000 euron lahjoittamisesta kerhollemme. Säätiön hallitus päätti lahjoittaa meille 2000,00 euroa, joka oli todella merkittävä apu rahapulassamme. 

Lisäksi saimme kerättyä viideltä ilmailijalta lainaksi 200 euroa kultakin, eli yhteensä 1000,00 euroa. Tuon lainan kerho päätti maksaa takaisin PIK-lentoina. Jokaisella lainaajalla oli siis oikeus lentää 20 ”ilmaista” lentoa PIKIllä. Aivan kaikki noista lainaajista ei ole lentänyt noita ”ilmaislentojaan” tänäkään päivänä.

Nyt elimme loppukesää 2010 ja  meillä oli rahaa siinä määrin, että voimme ryhtyä perävaunun hankintaan. Täytyi kuitenkin pitää mielessä, että koneen loppuerä lankeaa maksuun hutikuussa 2011, eikä nyt kasassa olevat rahat riittäneet läheskään kaikkiin vastuisiimme.

Kun kone oli hankittu, niin tietenkin sille piti etsiä kuljetusperävaunu. Kimmo Tihula tiesi pohjanmaalaisella jäsenellämme olevan Saksasta hankittu perävaunu, joka on seisonut käyttämättömänä koko Suomessa oloajan.

Jussi Huuskonen kävi tuohon aikaan muutenkin usein Pohjanmaalla ja niinpä hän kävi katsomassa perävaunua. Jussi kertoi vaunun olevan korjaustarpeessa, mutta muuten siinä kunnossa, että se kannattaisi ostaa. Toki tiesimme, että vaunu kuin vaunu tarvitsisi sovitustyötä koneelle, jota varten se ei ole suunniteltu.

Jussi Huuskosen terveisten innoittamana puheenjohtajamme Pekka Hänninen lähti autoineen Pohjanmaalle vaunua noutamaan. Hän osti vaunun kerholle 300 euron hinnasta.

Kun vaunu oli tuotu Selänpäähän, pääsimme me muutkin sitä ihailemaan. Vaunu oli putkirunkoinen, kangaskatteinen ja jarrullinen. Vaunun luukku oli edessä, siis vaunun aisapäässä. Pyörät olivat 12-tuumaiset ja akseli kumijousilla joustettu. Kumijousisena siinä ei ollut iskunvaimentimia. Vaunun pituus oli PIKille riittävä, mutta korkeus liian pieni, joten tuossa vaiheessa vielä arvelimme, että saisimme siitä kelvollisen korottamalla ja rakentamalla koneelle kehdon, sekä verhoilemalla vaunun. Tuo ennakkoarviomme osoittautui pahasti virheelliseksi!

Suunnittelimme, että ennen mitään muita muutoksia tai korjauksia teemme sen verran jarrutarkistuksia, että saamme katsastettua ja rekisteröityä. Sen jälkeen tekisimme muut tarvittavat korjaukset ja muutokset.

Tarkistimme ja kunnostimme vaunun jarrut toimiviksi ja renkaat näyttivätkin olevan kunnossa. Kumijouset eivät juuri liikkuneet mihinkään, mutta sen emme uskoneet olevan este katsastukselle. Tarkastimme vaunun mukana Saksasta tulleet rekisteröintipapereitten jäljennökset ja huomasimme ainakin osan niistä olevan kopioinnin jäljiltä lukukelvottomia. Vaunu oli Saksassa poistettu rekisteristä ja sen sikäläiset paperit oli viety sikäläiselle rekisteriviranomaiselle.

Onneksi Göran tuntee saksalaisen harrastajan Jörn Assmannin, jolle hän antoi tehtäväksi etsiä Saksan viranomaiselta vaunun alkuperäiset rekisteripaperit. Jörn  teki työtä käskettyä ja hänen avullaan saimme paperit.

Paperit saatuamme lähti puheenjohtajamme Pekka vaunun kanssa Kouvolan OK-katsastusasemalle toivossa saada vaunu katsastettua. Vaunua tuli katsomaan kyseisen aseman hattumaisimmaksi katsastajaksi tunnettu mieshenkilö. Hän päästi vaunun nähtyään selkäkeikkanaurun ja kysyi Pekalta ”tuonko aiot saada Suomessa katsastettua”. Paikalla saapui myös miehen työkavereita, jotka yhtyivät nauruun ja pian paikalla kiiri miesten yhteisnaururöhötys. Pekka keräsi vaununsa ja lähti.

Aika tavalla kuula kuumana Pekka palasi Selänpäähän ja kertoi kokemuksestaan minulle ja muillekin kerhomme jäsenille. Totesimme, että Anjalankoskella on katsastusasema, jonne voi mennä aikaa tilaamatta. Niin  Pekka lähti vaunun kanssa toiselle reissulle Anjalankosken asemalle. Siellä leima irtosi ilman mitään naurusessioita. Niin piti tietenkin käydäkin, koska vaunu kyllä muuten oli katsastuskuntoinen—se oli vain hieman rujon näköinen.

Kun nyt vaunu oli rekisterissä, niin ei muuta, kun tekaisemme vaan ne pienet  korjaukset ja sovitukset, jotta saamme koneen istumaan siihen. Alun alkaenkin tiesimme, että vaunun runko pitää puhdistaa ruosteesta ja maalata, sekä tehdä uusi  päällyste joko kankaasta tai jostain levymateriaalista. Lisäksi tiesimme, että vaunua pitäisi korottaa.

Tässä vaiheessa pidimme tulevia korjaustarpeita vielä pieninä.

Ekaksi rapsimme vaunusta verhoilukankaan pois, jotta päästään rungon kimppuun. Tilasimme kentälle miehen hiekkapuhaltamaan rungon ruosteesta puhtaaksi. Mies koneineen tulikin kentälle, viritteli koneensa ja suuntasi ensimmäisen hiekkasuihkun vaunun rungon yläputkiin. Hiekka meni iloisesti lähes ilman minkäänlaisia pidäkkeitä runkoputken seinämästä läpi. Puhallusmies puhalteli hiekkaa kokeeksi moneenkin kohtaan rungossa. Vain rungon etuosassa putken seinämä tarjosi hieman vastusta puhalletulle hiekalle. Muissa osissa runkoa hiekka meni läpi.

Meille rupesi pikkuhiljaa valkenemaan, että runko taitaakin olla läpimätä. Samalla selvisi, että vaunun kanssa tulee kovasti isompi remontti, mitä aiemmin kaavailimme. Onneksi sentään meillä oli rekisteröity aihio, jossa on ainakin kunnossa oleva vetoaisa. Vaunu oli alle 500 kiloisena rekisteröity jarruttomaksi, mutta siinä oli kuitenkin toimivat jarrut; asia, josta oli hyötyä vaunun myöhemmässä käytössä.

Oli jo syyskesä ja vaunussa iso remontti. Nyt siis piti selvittää, missä ryhdymme vaunua kunnostamaan. Se ei kävisi päinsä ainakaan ulkosalla, koska koko hommaa ei varmaan saataisi loppukesän aikana valmiiksi. Onneksi jäsenkuntaamme kuuluu Esa Karhu, jolla on asunto melko lähellä Selänpään kenttää. Esalla on talonsa tontilla myös iso talli, jossa hän oli mm. muuttanut kuorma-auton asuntoautoksi. Esalla oli siis paikka ja myös taitoa hitsaustöihin. Lisäksi Esa on niin hyväntahtoinen, että hän suostui osoittamaan tallinsa remontin tekemiseen. Hän oli käytettävissä myös kunnostustyöhön. Toinen kykenevä mies kunnostukseen oli jäsenemme Jussi Huuskonen. Esa Karhulla on tallissaan myös paljon työhön soveltuvia työkaluja, mutta tarvittavaa mig-hitsauskonetta hänellä ei ole. Esan kaverilla oli kuitenkin tehokas mig-kone ja hän suostui kohtuullisella vuokralla vuokraamaan koneensa käyttöömme.

Nyt sitten Esa ja Jussi hahmottelivat hieman suunnitelmaa siitä, millainen koppi koneelle tehdään. Tässä vaiheessa tarkoitus oli vielä käyttää vaunun alkuperäistä kumijousilla varustettua akselistoa. Suunnitelmaan kuului tietenkin myös laskelma tarvittavasta materiaalista. Ensivaiheen materiaalitarve käsitti runkoon tarpeellisen määrän huonekaluputkea ja vaunun pohjassa tarvittavat filmivanerit. Sitten miehet menivät ison perävaunun ja tarvikelistan kanssa tavaran hakureissulle Kouvolaan.

Rautakasa mukanaan miehet palasivat Esan tallille ja alkoivat hitsata perävaunun runkokehikkoa. Vanhasta runkokehikosta kelpuutettiin vaunuun ainoastaan vetoaisa ja siihen kiinni hitsatut alaputken parin kolmen metrin pituudelta. Koko muu runkokehikko päätettiin hitsata uudesta putkesta.  Rungon takaosaan tehtiin koko aukon suuruinen ovikehikko, josta vaunu kuormataan. Ovi tarvitsi tietenkin myös saranat ja lukon aspit, jotka hankittiin rautakaupasta.

Vaunun saksalaista akselistoa tutkittiin tovi ja todettiin vanhojen kumijousien olevan aivan jumissa. Niinpä akseli jousineen ei kelvannut. Itse akseli kuitenkin on hyvä. Niin päätettiin ottaa siihen Esan pihalla olevasta käytöstä poistettu henkilöauton pienperävaunusta siinä olevat Ford Fiestan pyörän keskiöt levypyörineen ja renkaineen. Laikattiin siis tuosta saksalaisesta akselista vanhat pyörän keskiöt kumijousineen irti ja istutettiin tilalle nuo Fiestan pyörien keskiöt. Renkaatkin oli vielä kohtuullisessa kunnossa, joten ne kelpuutettiin.

Esa teki akselimodifikaation hitsaukset käytössä olevalla mig-koneella. Ongelmana tässä tietenkin on, että hitsaussaumasta tulee riittävän laaja, jotta saadaan riittävä lujuus. Tietenkin tästä ”uudesta” akselista joka nyt siis muodostuu kolmesta eri osasta pitää saada suora. Ellei levypyörän päätä saada tasan suoraan pääakseliin nähden, saattaa renkaat olla kuluvaa sorttia. Hyvin tuo akselin pätkien yhdistäminen kuitenkin sujui.

Esan vanhasta peräkärrystä päätämme ottaa myös lehtijouset. Kärryn vanhoilla iskunvaimentajilla ei tee mitään, joten ne päätämme käydä ostamassa Motonetistä uudet. Saatuamme uudet iskarit, hitsasi Esa vaunun alustaan korvakkeet lehtijousia ja iskunvaimentimia varten. Sitten laitoimme akseliston paikalleen. Akselistossa on myös jarrut, joten aisalta tulevat jarrutangot pitää vielä muotoilla sopiviksi.

Kun akselisto asennetaan vaunun alle, huomaamme akselin niin lyhyeksi, että vaunun rungon ja renkaan välissä on vain noin senkin mittainen rako. Ahtaaksi siis meni, mutta mahtui kuitenkin.

Tässä vaiheessa on vaunun runko maalattava,koska se on vielä kokonaan näkyvissä. Maalausta varten hankimme sopivaa pohja- ja pintamaalia. Maalaustyöhön keskittyivät Esko Heikkinen, Jouni Henttu ja Pekka Hänninen. Hitsarimestareille Esalle ja Jussille myönnämme vapautukset tästä vähemmän ammattitaitoa vaativasta työstä. Maalaus sujuukin varsin ripeästi.

Seuraavana työvaiheena on pohjalevyjen ja verhoilulevyjen hankkiminen ja paikalleen asentamineen. Pohjalevyksi hankimme riittävän paksua filmivaneria. Pohjalevyjenkin asettelussa on omat ongelmansa, koska rungon pystyputkille pitää tehdä sopivan mittaiset kolot vaneriin. Jouni ja minä teemme tätä hommaa. Jounin tarkasta luonteesta johtuen saamme sovitukset tehtyä hyvin mitoilleen ja levyt asettuvat paikoilleen. Lopuksi ne kiinnitetään ruuveilla runkoon kiinni.

Nyt oli valmiina perävaunun runko pyörineen. Vielä tarvitsimme kuitenkin sopivan verhousaineen. Pekka Hännisen tuttavapiiriin kuuluu  Mainos-Karre eli Kari-Pekka Rautiainen. Karren isä  Jouko Rautiainen oli aikanaan innokas purjelentäjä ja avainhenkilö myös KILYn hallinnossa. Isänsä kautta myös Karre tuli tunnetuksi purjelentäjien keskuudessa, vaikka hän itse ei ole koskaan harrastanut lentämistä. Karren sydän sykki kuitenkin ilmailua kohtaan.  Niinpä Karre lupasi myydä kerhollemme verhoiluun sopivat levyt puoleen hintaan. 

Verhoilulevyksi Karre suositteli mainosalustoina käytettävää kerroslevyä, jonka kumpikin pinta on alumiinia ja keskiosa muovia. Kyseinen levy on kevyttä, kestävää ja helposti työstettävää. Levyn väri on valkoinen kummaltakin puoleltaan. Tätä levyä ostettiin sitten Karren kautta vaunun verhoilussa tarvittava määrä. Levyt työstettiin sopivan kokoisiksi siten, että saumakohdat sovitettiin runkoputkien kohdalle. Levyjen kiinnitys runkoon tehtiin itseporautuvilla ruuveilla.

Vielä vaunuun tarvitsi hankkia alumiiniset kulmasuojat ja listat saunakohtien suojaksi, sekä sopivaa ”kittiä” noiden alumiiniprofiilien rakojen täyttämiseen. Kerhomme jäsen Roni Keituri työskentelee alumiiniprofiileja materiaalina käyttävässä yrityksessä, joten hänen kauttansa saimme hankittua asevelihintaan tällaista materiaalia. Kun Roni oli tuonut tämän materiaalin, kiinnitimme joukolla ne paikalleen.

Vieläkin vaunuun piti hankkia lokasuojat ja tarpeelliset valaistuslaitteet, sekä venttiilejä tuuletukseen. Nuo materiaalit hankimme paikallisesta Motonetistä. Esa Karhu teki kaikki vaunun valoasennukset ja me muut laittelimme paikalleen tuota muuta tilpehööriä kukin kykyjensä mukaan.

Aika paljon erilaisia työvaiheita siis sisältää tällainenkin projekti, eikä siihen käytettyjä työtunteja tullut kukaan laskeneeksi. Lyhyesti voidaan mainita vain, että tunteja kului paljon.

Kun vaunu lopulta oli saatu tähän pisteeseen, elimme jo aika pitkällä vuoden 2010 syksyä. Ensimmäiset syksyn lumetkin oli jo nähty. Tässä vaiheessa oli korkea aika saada Karhun Esan autotalli vapautettua tästä projektista ja käytettäväksi Esan omiin tarkoituksiin. Kiinnitimme vaunun Kimmon auton peräkoukkuun ja Kimmo lähti vetämään vaunua Selänpään lentokenttää kohti. Me muut ajelimme Kimmon perässä ja seurasimme, kuinka matka sujuu. Välimatka Esan Tallilta Selänpään lentokentälle lienee kymmenen kilometrin paikkeilla.

Ajelimme hyvin maltillista vauhtia tarkkaillaksemme, kuinka vaunu käyttäytyy vetoauton perässä. Ajon aikana Kimmo testasi mm. perävaunun jarruja, jotka näyttivät ainakin jossakin määrin ottavan. Me perässä ajelijat katselimme vaunun ajolinjoja. Lähellä Selänpään kenttää nokkaamme löyhähteli lievä palaneen kumin haju. Emme tietenkään tienneet sen alkuperää. 

Kun Kimmo oli ajanut yhdistelmän kentän platalle  menimme tarkkailemaan vaunua. Havaitsimme toisen renkaan katkuavan lähes syttymispisteessä ja sulanutta kumia oli roiskunut vaunun lokasuojille. Lähemmässä tarkastelussa havaitsimme, että rengas vaunun kallistuessa ottaa kiinni runkorakenteisiin. Tuo aiemmin mainittu sentin rako siis vaunun rungon ja renkaan välillä ei ollut riittävä. Korin kallistuessa rengas ottaa kiinni runkoon ja kumi ei tietenkään tuollaista kitkaa kestä. Ainakin toinen  rengas tuli siis tällä ensimmäisellä matkalla tullut  loppuun kulutetuksi.

No, nyt meillä oli Selänpäässä kunnostettu vaunu, jossa oli risat renkaat. Lisäksi koneen kehto oli vielä tekemättä. Ekana ryhdyimme järjestelemään rengasongelmaa. Pohdimme, että kapeaprofiiliset renkaat mahdollisesti sopisivat pyörimään niille varatussa tilassa. Koska tarvitsimme uudet renkaat joka tapauksessa noitten sulaneitten tilalle, hankimme siis uudet kapeammat renkaat. Ne laitoimme alle ja toivoimme niitten mahtuvan pyörimään. Eivät mahtuneet;  pyörien väliä pitäisi siis levittää. Nyt jälleen nupit pohtimaan, kuinka tuo tehdään. Akselin jatkaminen tuntui kovin hankalalta ja arvelimme 5 mm levennyksen kummallakin puolella riittävän. Keksimme ratkaisuksi, että teetämme 5 mm teräslevystä laipat kummankin levypyörän ja jarrurummun väliin. Ellei pyörämuttereiden pituus riittäisi, niin suunnittelimme jatkettavan niitä.

Nyt jonkun neron harrastajan  tietovarastossa oli tieto, että Fiat 127 autossa olisi juuri sopivalla reikäjaolla olevat ja sopivan paksuiset laipat jarrurummun ja levypyörän välissä. Noita Fiiuja olisi varmaan pilvin pimein autopurkamoissa, joista ko. laipat ehkä löytyisivät. Valkealassa on onneksemme toimiva autopurkamo. Niinpä lähdin toiveikkaana tuohon purkamoon etsimään noita osia. Purkamoa pitää jo vanhempi mies yksin Valkealan reunamilla. Ajelin purkamolla ja löysin miehen yhdestä alueella olevasta kömmänästä, joka oli valtoimenaan täynnä auton osia. Järjestys oli sitä laatua, että oli varmaan haaste löytää tuolta mitään nimenomaista osaa. Osia siellä oli paljon, mutta missä mikin? No… kysymäni osa löytyisi mahdollisesti toisesta alueella olevasta kömmänästä. Kyseinen kömmänä oli sen korkuinen, että keskimittainen mies mahtui siellä ehkä kävelemään selkä suorana (minä mahduin hyvin). Tila oli tosi pitkä, hieman mutkitteleva ja kummallakin sivulla oli hyllyt täynnä auton osia. Siellä kävelimme nyt peräkkäin, purkamon johtaja edellä ja minä perässä, sekä katselimme kummallekin sivulle, josko löytäisimme etsimämme osat. Menimme tilan perille asti ja… ei löytynyt. Niinpä piti lähteä palailemaan takaisin. Kun pääsimme ko. tilan ulkopuolelle, näki  mies lumisessa maassa pilkottavan jotain mustaa. Hän potkaisi kerran ja kas,.. sieltä löytyi toinen laippa. Hän potki pikkusen lisää ja löytyi toinenkin laippa. En tiedä, pitikö ko. laippojen olla juuri varaston ulkopuolella lumessa?  Makselin laipat ja lähdin tyytyväisenä Selänpäähän.

Asensimme Fiiun laipat  paikoilleen ja taas lähdimme kokeilemaan vaunun käyttäytymistä auton perässä. Pyöräväli osoittautui nyt riittäväksi; renkaat eivät osuneet edes vaunun kallistuessa runkoon. Tältä osin kaikki oli siis kunnossa. Mutta kun vaunua kuormattiin, havaittiin, etteivät nuo vanhat – pienperävaunusta peräisin olevat  lehtijouset  jousta hieman kuormitettuna juuri lainkaan. Suorat ovat kuin kukon suolet.

Mitäs nyt jousille tehdään?  No mitäpä muuta kuin uusia ostamaan! Onneksi lehtijouset eivät ole pahan kalliita. Mutta entisen mittausten lehtijousien löytäminen oli haastavaa—sellaisia ei löytynyt, vaan ehkä noin 10 cm lyhyemmät. No, päätimme siirrättää toisen pään korvaketta ja ostaa nuo lyhyemmät… muuta mahdollisuuttahan ei ollut.

Ostettuamme uudet jouset, veimme vaunun nyt Sanzon pajalle korvakkeiden siirtoa ja uusien jousien asennusta varten. Sanzo on Hännisen Pekan työkaveri, joka sivutyönään tekee tällaisia hommia. Sanzo tekikin homman ihan sopuhintaan ja hyvin kaiken lisäksi.

Sanzon töiden jälkeen voimme todeta itse perävaunun rakenteineen valmiiksi. Nyt  puuttui vain koneen kehdon ja korkeusperäsimen kehdon rakentaminen. Koneen kehto suunniteltiin tehtäväksi siten, että vaunun pohjalle asennetaan ohjureiksi alumiinikiskot, jotka ohjaavat pyörillä olevan kohden liikettä. Itse kehto tehtiin siis koneen rungon mittoihin sopivaksi ja alle laitettiin nylonpyörät. Kone siis suunniteltiin istutettavaksi ja kiinnitettäväksi kehtoon vaunun ulkopuolella ja kehto koneineen nostetaan sitten vaunuun, jossa se työnnetään alumiiniohjureiden ohjaamana perille. Lisäksi tehtiin kiinnikkeet, joilla kone kiinnitetään paikalleen kuljetuksen ajaksi. Kehtoa tekivät Jouni Henttu, Jussi Huuskonen ja Pekka Hänninen.

Korkeusperäsimen kehdon rakentaminen jäi puolestaan allekirjoittaneen töiksi. Sahasin kahteen paksuun  vanerilevyn  kappaleeseen korkeusperäsimen muotoisen sijan ja nuo kappaleet sitten yhdistettiin toisiinsa kulmikkailla alumiiniputkilla. Kiinnityspisteet  vaunuun korkeusperäsimen kehdolle teki Pentti Nurminen.

Nyt vielä kokeilimme koneen pakkaamista perävaunuun. Pakkaaminen edellyttää koneen kiinnittämistä ensin kehtoonsa ja sitten kone työnnetään perävaunun sisään, jossa se pitää vielä kiinnittää perävaunuun. Vaunussa ei ole missään kohdassa ylimääräistä tilaa, se ei voisi olla yhtään pienempi. Siksi koneen kiinnittämiseen vaunun etuosassa pitää olla riittävän pienikokoinen mies, joka mahtuu kulkemaan sinne. Kerhomme jäsen Jouni on niin laiha mies, että hän pystyy liikkumaan vaunussa ja siksi koneen kiinnittäminen jääkin yleensä hänen huolekseen. Paksuruppinen mies ei kerta kaikkiaan mahdu liikkumaan vaunussa.

Kävimme vielä koeajamassa vaunu  koneineen auton perässä. Hieman poikittain se liikkuu, kuten rakkikoira, mutta kyllä se samalla kaistalla kuitenkin pysyy. Poikittain liikkumista ei ole vieläkään korjattu. Pitäisi akselin toista päätä siirtää hieman, jotta saataisiin kulku oikaistua.

Nyt meillä oli vihdoin täysin valmiina kone ja sen kuljetukseen soveltuva perävaunu. Koristelimme myöhemmin vaunua vielä siten, että siihen hankittiin koristekapselit ja Karre teki PIKin kuvalla varustetut julisteet vaunun kummallekin sivulle. Teimme lisäksi vielä varain hankintaa siten, että tarjosimme mainospaikkaa mainoksineen vaunun kyljessä. Mainospaikan hinnaksi määrittelimme 300 euroa/  vuotta. Karre teki kunkin yrityksen antaman mallin mukaiset mainokset. Saimme myytyä muutaman maksullisen mainospaikan vaunussa. Karren oma mainos on tietenkin ilman maksua vaunun kyljessä. Myös Kouvolan lakritsille annoimme maksuttoman mainospaikan, koska ko. yritys on vuodesta toiseen lahjoittanut yhdistykselle lakritsia VGC-rallyissä tarjottavaksi. 

Vaikka olimmekin noilla mainospaikoilla saaneet ihan mukavasti rahaa, oli rahatilanne edelleenkin siten vajaa, että tarvitsimme ehdottomasti noin 2000 euroa lisää. Nyt oli jo tullut kevättalvi ja ajattelimme, josko jostakin saisimme jonkun kattolumien pudotuksen hoidettavaksi. Avuksemme tuli Hyötypaperi Oy.llä työskentelevä Onni Asikainen, joka kertoi, että Hyötypaperin hallin noin 0,5 ha kokoiselta katolta pitäisi poistaa kattolumet. Onni  mainitsi, että edellisenä talvena sen oli tehnyt joku Virolainen joukko 2500 euron hintaan.  Hän lupasi urakan meille samaan hintaan. No tuosta olisi saatavissa juuri se rahamäärä, jonka tarvitsimme. Otimme urakan ja huhuilimme väkeä sen tekemiseen. Koska halli sijaitsi Valkealassa, ei voinut odottaa, että Kouvolan seudun ulkopuolelta saisimme tekijöitä. Niinpä me Kouvolan miehet ryhdyimme toimeen eräänä maaliskuun aurinkoisena päivänä. Ennen hallille kokoontumistamme olimme jo käyneet vuokraamassa Kouvolalaisista vuokraamoista kaikki saatavana olevan turvavaljaat köysineen. Vuokrattavia valjaita oli vain kolme ja me olimme saaneet touhuun viisi miestä. Niinpä kävimme ostamassa kerholle vielä kahdet valjaat ja köydet. Ilman noita varusteita noin 5 metrin korkeudessa olevalla  harjakatolle ei ollut menemistä. Jos sieltä olisi pudonnut, olisi se ollut viimeinen putoaminen. Työskentelimme katolla maanantaista torstaihin asti ja niin lumet olivat alhaalla. Pakkasta oli koko ajan lähes 25 astetta, joten missään vaiheessa työskentelyä ei tullut liian kuuma. Tässä lumiprojektissa työskentelivät: Pekka Hänninen, Jussi Huuskonen, Jouni Henttu, Markku Koponen, Esko Heikkinen, Pekka Porkka ja osan aikaa myös Jyrki Viitasaari.

Kun työ oli tehty ja lasku lähetetty Hyötypaperille, pidättivät he hämmästykseksemme urakkasummasta ennakkoveroa 15 %. Tuon ennakon tosin saimme takaisin veronpalautuksena saman vuoden syksyllä.

Vaunun kylkeen myydyillä mainoksilla, sekä lumiurakalla  saimme kohennettua kerhon rahatilannetta siten, että kaikki kulut tulivat maksettua ja jäi hieman kasorahojakin. 

Vaikka lähtökohta oli melkoisen rujon näköinen, tuli vaunusta lopulta myös ihan katseen kestävä. Saimmekin kauneimman perävaunun palkinnon Spitzenbergin VGC-rallyssä.

Koneen ja kuljetusvaunun lisäksi kerholle on hankittu oleskeluteltta, astioita, grilli, kaasupullo, valaisimia, ym. leiriytymistä tukevia tarvikkeita VGC-rallyja varten. Sanoisin, että kerholla on ihan hyvä ja toimiva varustus VGC-rallyihin.

PIK ja sen kuljetusvaunu ovat nyt olleet käytössä lähes jokaisessa VGC-rallyssä v. 2012 lähtien. Sekä kone, että vaunu ovat saaneet ulkomaisten rallylaisten huomiota.

Kerhon jäsenmäärä on nykyään sen kokoinen, että saaduilla jäsenmaksutuloilla saadaan kustannettua normaalit vuotuiset toimintakulut ja osa koneen vaatimista kuluista. Loppuosa koneen kuluista kustannetaan sen lentotuloilla, jotka normaalikesänä ovat noin 300 euroa. Periaatteenamme on, ettei jäsenmaksutuloilla  avusteta VGC-rallymatkoja, koska ei ole oikein, että toisten henkilön maksamilla rahoilla (=jäsenmaksuilla) maksettaisiin VGC-rallyyn osallistuvien kustannuksia. Lähtökohtaisesti rallyyn osallistuvat maksavat siis kulunsa itse. Varsinkin kerhon toiminnan alkuvaiheessa painatimme ja myimme Oldtimer-kalentereita, joista saaduilla tuloilla avustimme koneen ja huoltoperävaunun kuljetuksia rallyihin. Sitten yhtenä vuonna kalentereita ja iso määrä myymättä ja kalentereitten tuotto jäi tappiolle. Tuosta vuodesta lähtien emme sitten ole olleet mukana kalenterikaupoissa. Ihan alkuvuosina järjestimme myös merimatkan jäsenillemme joko Tallinnaan tai Tukholmaan. Osallistumishalukkuus noihin matkoihin osoittautui niin pieneksi, että nyttemmin niitäkään ei ole järjestetty.

Yksi aikamoinen heikkous kerhollamme, kuten kai kerhoilla yleisestikin on heikko halukkuus kerhon toimihenkilöiden tehtäviin. Niinpä samat henkilöt ovat joutuneet ottamaan vastaan nuo toimihenkilötehtävät vuodesta toiseen. Lähestytään tilannetta, että ellei halukkaita toimihenkilöitä löydy, niin luultavasti koko kerho joudutaan joskus tuosta syystä lakkauttamaan.

Toukokuussa 2018

Kirjoittaja Esko Heikkinen